Insomnia

I was originally thinking of writing more about doggyloving, but instead I have to write about insomnia. As I have mentioned before, I don't sleep well. My insomnia comes and goes. Sometimes the cycle is longer, sometimes shorter but it is always there - lurking around the corner, hiding underneath the bed, waiting to make its move.

However, I have admitted that I might have a problem and my assistant did make an appointment to a doctor. I had the appointment on Monday, and against my expectations it was a huge failure. The doctor did not speak very good english even though my assistant actually called them and made sure that he will talk english. He said that he wants to take blood tests, but other than that he would not say anything else but we would discuss about possibilities when I'd go back to hear the results of the blood tests. Overall he seemed like he couldn't care any less about my problems in regards of sleeping.

Today I went back to hear the results of the blood tests. I am as healthy as anybody can be, and the doctor was not able to help me. He didn't want to give me medication because the risk of getting addicted is too high. He had absolutely no idea what to do, and the only instructions he gave me was that I should give up my one cup of black tea every morning and one glass of Coca-Cola every day. He paid no attention that I sleep maximum 5 hours per night - and that is a good night. Usually it's around 3 hours. He didn't even flinch when I started crying because I was so shocked. Humankind has travelled to the moon, but he has no options for me. All I can do is to live with the fact that sleep deprivation which is a torture method will be my constant companion. He started talking about some crap about "stepping outside me and remembering I am not my thoughts" but I have no idea what he meant.

I honestly thought that going to a doctor would give some results. I thought he would've sent me to a specialist, or a sleeping clinic, but no. Nothing. It takes a lot before I ask help, and this was the end result. I left crying, and I'm still crying. How am I supposed to cope when I don't get the help I need?

I didn't even know I could hate this place and country more, but apparently I was wrong. Oh how I hate living in this wretched city where people are rude yelling at me because I guess I had too much luggage in the train and not even the doctors want to help.

*****

Minun piti alunperin kirjoittaa koirarakkaudesta, mutta sen sijaan minun on pakko kirjoittaa unettomuudesta. Kuten olen maininnut ennenkin, en nuku kovin hyvin. Unettomuuteni tulee ja menee. Joskus sykli on pidempi, joskus lyhyempi, mutta aina olemassa - vaanimassa kulman takana, piiloutuen sängyn alle, odottaen tilaisuuttaan.

Olen kuitenkin myöntänyt että minulla saattaa olla ongelma ja assistenttini varasi minulle lääkäriajan. Aika oli maanantaina, ja vastoin odotuksiani se oli valtava pettymys. Lääkäri ei puhunut kovin hyvää englantia vaikka assistenttini oli vartavasten soittanut ja varmistanut että lääkäri puhuu englantia. Hän sanoi että haluaa ottaa verikokeita, mutta muuten hän ei sanonut juuri muuta ja että keskustelisimme mahdollisuuksista kun menen takaisin kuulemaan verikokeiden tulokset. Kaiken kaikkiaan häntä ei juuri tuntunut kiinnostavan uniongelmani.

Menin tänään kuuntelemaan verikokeiden tulokset. Olen niin terve kuin joku voi ylipäätään olla, eikä lääkäri kyennyt auttamaan. Hän ei halunnut määrätä lääkkeitä sillä riski tulla riippuvaiseksi on liian suuri. Hänellä ei ollut mitään ajatusta siitä mitä tehdä, ja ainoa ohje jonka sain oli että minun pitää luopua joka-aamuisesta teekupistani ja päivittäisestä kokis-lasistani. Hän ei kiinnittänyt mitään huomiota siihen että nukun maksimissaan 5 tuntia yössä - ja se on hyvä yö. Yleensä yöuneni ovat kolmen tunnin kieppeillä. Hän ei edes hätkähtänyt kun purskahdin itkuun koska olin niin järkyttynyt. Ihmiskunta on matkustanut kuuhun, mutta hänellä ei ollut minulle vaihtoehtoja. Kaikki mitä voin tehdä on elää sen faktan kanssa että univaje joka on kidutusmetodi, on jokapäiväinen seuralaiseni. Hän alkoi puhumaan jotain roskaa siitä että minun pitäisi "astua itseni ulkopuolelle ja muistaa etten ole ajatukseni", mutta minulla ei ole hajuakaan mitä hän tarkoitti.

Odotin oikeasti että lääkärillä käynti olisi antanut joitain tuloksia. Luulin että hän olisi lähettänyt minut spesialistille tai uniklinikalle, mutta ei. Ei mitään. Vaatii paljon että edes pyydän apua, ja tämä oli lopputulos. Lähdin itkien, ja itken edelleen. Kuinka minun oletetaan pärjäävän kun en saa sitä apua jota tarvitsen?

En edes tiennyt että voisin vihata tätä paikkaa ja maata enempää, mutta ilmeisesti olin väärässä. Voi kuinka vihaankaan asua tässä surkeassa kaupungissa jossa ihmiset ovat epäkohteliaita koska ilmeisesti minulla oli liikaa matkatavaroita junassa eivätkä edes lääkärit halua auttaa.