Shrinks and deep waters

I'm again swimming in deep waters. Somehow this relocation thing doesn't seem to get any easier, some days on the contrary. Even though I try to concentrate on the positive things, which are in truth plenty, this country and the loneliness are eating me up alive. Several months ago, it was in February, I went to a doctor to get a new prescription for the sleeping pills. She didn't really speak English, but she showed me a letter that was sent to her by a psychiatric. In the letter the psychiatric explained that she treats mostly patients suffering from extreme cases of culture shock, and she was asking if there are doctors in Munich fluent in English that would be willing to call out as being able to help expats that don't speak German. The doctor at that time gave me a prescription for the sleeping pills, but she also said that maybe I would need more someone to talk to instead of sleeping pills.

I forgot the letter for many months as my sleeping got better and overall I started feeling better. At work I've done post mortems with my team and each one of us got to give their feedback how the production went, what worked and what not. When it was my time, it was impossible to avoid the topic how alone also my studio left me from the very first day. After I had finished my talk, one of my team members looked at me and said that he didn't understand how I managed to survive being as alone as I were. And I almost started crying. It was horrible to hear this from someone outsider, a young guy who is active and social.

After that post mortem I've mostly just cried. I don't know how it's been this difficult now, and I don't have words anymore to describe it all. Some time ago I was talking to Finland and the idea came that maybe it wouldn't be a bad idea to go and talk with someone who knows what's going on. I dug up the contact information of this psychiatric and made an appointment. I had my appointment yesterday and the psychiatric is an awesome lady. I felt instant connection, and it was very easy to talk to her. First session was mostly just going through my background, what has led me to this situation and what am I doing here and why I think it would be good to talk with her. She did say that she will be able to help me with practical things, like finding "my people" for, and finding some help with taking care of the puppies. And I started crying, because this country and this city has no empathy, no sympathy and no mercy, and for the first time someone was being friendly. However, I am crazy scared of talking to her because I'm afraid I will start crying, and I'm not sure if I can make it stop anymore. I have next appointment next week, and she gave me homework. I have to think about 10 things that make me awesome, 5 things that are fucked up here and finally I have to do something cool and nice and fun for me. I already started but in reverse order: I bought myself tickets to this Fast and Furious Live Action Show that I want to go and see.

I'm crazy scared of next week and Christmas. Next week I will have my birthday and I will spend it here, in Germany, alone and most likely miserable. I love Christmas, and I would love to really celebrate it and cook and bake and decorate, but instead I'm alone and most likely miserable in Germany without a proper oven to cook. I know that these are only few days, birthday lasts one day and Christmas few days and then it's over, but for some reason it's impossible NOT to be crazy scared. How will life ever get easier? How will I ever find my place? How will I ever stop crying?

*****

Uin jälleen syvissä vesissä. Jotenkin tämä relokaatio ei vaan ota helpottuakseen, joinain päivinä päinvastoin. Vaikka yritän keskittyä positiivisiin seikkoihin joita on rehellisyyden nimissä paljon, tämä maa ja yksinäisyys täällä syövät minut elävältä. Useita kuukausia sitten, helmikuussa, kävin lääkärillä hakemassa uuden reseptin unilääkkeitä varten. Lääkäri ei juuri puhunut englantia, mutta hän näytti minulle kirjettä jonka oli saanut psykiatrilta. Kirjeessä psykiatri kertoi hoitavansa lähes pelkästään potilaita jotka kärsivät vakavasta kulttuurishokista, ja psykiatri kysyi olisiko Münchenissä lääkäreitä jotka olisivat valmiita auttamaan expatteja jotka eivät puhu saksaa. Lääkäri antoi reseptin unilääkkeisiin, mutta hän myös sanoi että ehkä lääkkeitä tärkeämpää olisi joku jolle puhua.

Unohdin kirjeen useammaksi kuukaudeksi koska uneni muuttui paremmaksi ja yleisesti ottaen fiilikseni paranivat. Olen käynyt töissä läpi post mortemeita tiimini kanssa ja jokainen meistä sai antaa palautteensa siitä miten tuotanto on sujunut, mikä on toiminut ja mikä ei. Kun tuli minun vuoroni, oli mahdotonta välttää sitä miten yksin myös studio jätti minut heti ensimmäisestä päivästä lähtien. Kun olin saanut puheeni loppuun, yksi tiimini jäsenistä katsoi minua ja sanoi ettei hän ymmärrä miten selvisin kun olin niin valtavan yksin. Ja minä purskahdin melkein itkuun. Oli hirveää kuulla tämä joltain ulkopuoliselta, nuorelta mieheltä joka on aktiivinen ja sosiaalinen.

Tuon post mortemin jälkeen olen lähinnä vain itkenyt. En ymmärrä miten tämä on ollut nyt näin vaikeaa, eikä minulla ole enää sanoja tämän kuvailuun. Jokin aika sitten puhuin Suomeen ja ajatus siitä, että ehkäpä se ei olisi huono idea käydä juttelemassa jonkun kanssa joka tietää mistä on kyse, syntyi. Kaivoin esiin psykiatrin yhteystiedot ja sovin tapaamisen. Tapaaminen oli eilen ja psykiatri oli mahtava nainen. Tunsin välittömän konnektion, ja hänelle oli helppo puhua. Ensimmäisen kerran aikana käytiin lähinnä läpi taustaa, sitä mikä on johtanut tähän tilanteeseen, miksi olen täällä ja miksi ajattelin että olisi hyvä jutella hänen kanssaan. Hän sanoi että hän pystyy auttamaan myös konkreettisten asioiden kanssa, kuten "minun ihmisten" löytämisessä ja koiranhoitoavun järjestämisessä. Ja minä purskahdin itkuun, sillä tämä maa ja tämä kaupunki ei tunne empatiaa, ei sympatiaa, ei armoa, ja ensimmäistä kertaa joku oli minulle ystävällinen. Olen kuitenkin kauhusta kankeana siitä ajatuksesta että oikeasti puhun hänelle, sillä pelkään että alan itkemään enkä ole varma saanko sitä enää loppumaan. Seuraava tapaaminen on ensi viikolla, ja sain kotitehtävän. Minun täytyy kirjoittaa ylös 10 seikkaa jotka tekevät minusta mahtavan, 5 asia jotka ovat täällä perseestä ja lopuksi minun täytyy tehdä itselleni jotain kivaa, jotain hauskaa, jotain mukavaa. Aloitin jo, mutta päinvastaisessa järjestyksessä: ostin itselleni liput Fast and Furious Live Action Showhun jonka haluan käydä katsomassa.

Odotan kauhulla myös ensi viikkoa ja joulua. Ensi viikolla minulla on syntymäpäivät ja vietän ne täällä Saksassa, yksin, ja melko suurella todennäköisyydellä surkeana. Rakastan joulua, ja haluaisin todella juhlia sitä ja leipoa ja kokata ja koristella, mutta sen sijaan olen yksin ja melko suurella todennäköisyydellä surkeana Saksassa ilman kunnon uunia jossa tehdä ruokaa. Tiedän että kyseessä on vain muutama päivä, syntymäpäivä kestää yhden päivän ja joulu muutaman päivän ja sitten se on ohi, mutta jotenkin on vain mahdotonta olla panikoimatta. Miten elämästä voi tulla helpompaa? Miten ikinä löydän paikkani? Miten ikinä saan itkuni loppumaan?